Vammaiskultti on kultti kaikille.

julianna brandt ja kynä

Vammaiskultti on kultti kaikille.

Vammaiskultti on Yle Puheen uusi 10-osainen radiosarja, jossa puhutaan siitä, miltä vammaisuus tuntuu. Juontajat Jenniina Järvi ja Julianna Brandt ovat runoilijoita ja taiteilijoita, joille itselleen vammaisuus on osa omaa elämää, mutta jotka eivät elä elämäänsä vamma edellä. Radiosarjassa he laittavat itsensä peliin ja haastavat kuulijan kohtaamaan omat ennakkoluulonsa. (Yle 14.11.2019).

Vammaiskultin toinen tekijä Julianna Brandt kertoo Vammaiskultin synnystä ja kasvukivuista.

”Vuonna 2016 asuin Turussa, tiskasin ja puhuin ääneen silloiselle kämppikselleni, että olen aina halunnut olla radiossa töissä. Kerroin, että oma ohjelma Yle Puheella olisi unelmieni täyttymys. Niinhän vanhat ja viisaat aina sanovat, kannattaa varoa mitä toivoo, koska se voi oikeasti toteutua.

Tässä sitä ollaan. Vammaiskultti pyörii Yle Puheella ja olen aivan järkyttävän onnellinen. Miten tähän pisteeseen päädyttiin? Idea Vammaiskultista lähti vuoden 2018 loppupuolella kunnolla käyntiin. Olimme Jenniinan [Järvi] kanssa ystäviä ja osallistuneet juuri yhteisen ystävän opiskelijaradiossa pyörivään ohjelmaan, jossa kävimme puhumassa vammaisuudesta. Olin aina tiennyt, että mulla ja Jenniinalla on loistava kemia. Sen näki jo sillon kun tutustuttiin ja tunne vahvistui, kun Jenniina tuli antamaan mulle ihanaa palautetta mun erään runokeikan jälkeen. Jenniina on myös mun elämän ainoita tyyppejä, joka on myös liikuntarajoitteinen ja me vieläpä jaetaan CP-oireyhtymän diagnoosi. Toki meidän CP-vammaisuus ilmenee eri tavoin, mutta kyseessä on kuitenkin aivovaurio, joka vaikuttaa erityisesti liikkeeseen sekä motoriikkaan.  

Joskus ennen tämän radiosarjan toteutumista, heiteltiin ideoita toisillemme, siitä että meidän kaikki keskustelut pitäisi äänittää. Äänittää siksi, että aina ku me räntätään siitä miten me ei mahduta jo tuotettuihin vammaiskuviin, revitään itseironiaa meidän kömpelyydestä ja hahmotushäiriöstämme tai naureskellaan ja hämmennytään usein vammattomien ihmisten tokaisusta meille, muuttuu meidän elämä sellaiseksi podcast-nauratukseksi ettei rajaa ole. Vitsailtiinkin, että täytyy vain laskea puhelin pöydälle ja klikata äänittämään meidän levottomien päivien teehetkiä ja yökyläilyjä. Mä olen monessa paikkaa korostanut vertaistuen tarvetta ja vertaisten olemassaolon äärimmäistä tärkeyttä. Koska, totuus on se ettei vammattomat voi koskaan tietää, miltä tuntuu elää vammaisessa kehossa ja sen arjessa, elleivät joskus itse vammaudu. Totuus kun vaan on se, että toisen kokemuksiin voi yrittää samaistua mutta niitä ei todella ymmärrä ennen kuin ne kokee itse. Minä tarvitsen ihmisiä ympärilleni, jotka tietävät mistä puhun eivätkä vain sano, että ”mä voin vain kuvitella miltä susta tuntuu”. Tämä ei tietenkään pienennä näiden ihmisten tukea itselleni, mutta se ei vain itsessään riitä.

Vuosi sitten joulukuussa, minä asuin Tampereella ja tulevan radio-ohjelmaduomme toinen osapuoli Jenniina asui Turussa, jossa olin vierailemassa. Olimme päättäneet tehdä podcastin vammaisuudesta ja etenkin siitä, miten vammaisuus näkyy meidän keskusteluissamme. Halusimme tehdä podcastia omilla ehdoillamme, koska vammaisuus on edelleen tabu yhteiskunnassamme ja keskustelua dominoivat vammattomien äänet. Olen ollut vuosien ajan intohimoinen podcastien sekä radio-ohjelmien kuuntelija ja olin podcastista erittäin innoissani. 

Mun ajatuksenani oli että yleisö kuin yleisö toimii meille, ja Soundcloud on sopivan vaivaton julkaisualusta! Onneksi Jenniina oli rohkeampi ja heitti vitsillä että pitäisikö ohjelmaa tarjota Ylelle. Idea eskaloitui ja sähköpostit oli pian nakuteltu sekä Ylelle että Radio Helsingille!

Ajatellessani tuota sähköpostia nyt, herkistyn. Kaikki voi joskus lähteä yhdestä sähköpostista ja huikeasta ideasta. Yle vastasikin pian olevansa kiinnostunut ohjelmasta ja seuraavaksi tulisikin löytää tuotantoyhtiö. Tuotantoyhtiöistä löytyi kolme kiinnostunutta ja olimme todella pöllämystyneitä, vammaisuus on todella harvoin mediaseksikästä joten emme olleet uskoa kiinnostuksen määrää.

Tuotantoyhtiöistä päädyimme Jaksomediaan, jossa saimme lämpimän vastaanoton. Toinen perustajista tokaisi heti ensimmäisen tapaamisemme yhteydessä ettei vammaisuudesta puhuta tarpeeksi, joten tiesimme löytäneemme meille sopivan tuotantoyhtiön. Aloitimme demon äänittämisellä, joka johti pitkään, jännityksen täyteiseen kesään. Ohjelman julkaisu vahvistui viimein elokuussa ja loput jaksoista saatiin äänitykseen.

Oma ohjelma Ylellä. Se oli todellisuus, jota me emme Jenniinan kanssa osanneet odottaa toteutuvan. Jenniina opiskelee kirjallisuustiedettä ja minä nuorisotutkimusta, joten meille radio-ohjelman saaminen ei todellakaan ollut itsestäänselvyys vaan suuren työn tulos. Me olemme nyt murtamassa tabuja vammaisuudesta ja tekemässä sisältöä kaikille Ylellä, koska olemme paiskineet valtavasti duunia, uskoneet aina omaan juttuumme ja myös siksi, että Yle tarjosi meille mahdollisuuden.

Vammaiskultti radio-ohjelman nimenä on mielestämme huikea. Nimi yhdistää kaksi huomiota herättävää sanaa, joista monille saattaa tulla vaikea tai ainakin hämmentynyt olo. Jenniina selitti Vammaiskultin avausjaksossa nimen tarinasta. Kulttimenoista tulee yleensä mieleen pienen piirin hämärät hommat, mutta me kutsumme kaikki mukaan tähän kulttiin ja näytämme ettei vammaisuus ole hämärää hommaa.

Miten vammaisuus näkyy elämässäni? En minä joka päivä mieti CP-vammaani, vaikka sen kanssa elänkin. Koemme Juliannan kanssa molemmat, että vammaisuudesta puhutaan mediassa vain tietyllä tavalla, sankari- ja selviytymistarinoiden kautta. Tätä kutsummekin inspiraatiopornoksi ja siitä voitte kuunnella lisää avausjaksossamme. Vaihtoehtoisesti vammaisuudesta kerrotaan ainoastaan ärsyttävät osuudet ja ne asiat miten vammaisuus rajoittaa.

Vammaiskultti on kultti kaikille. Meistä kaikkien pitää laajentaa käsityksiään vammaisuudesta ja sen ulottuvuuksista. Tämä osa meidän identiteettiämme on tabu ja välillä se on juuri eniten turhauttava asia. Vammaiskultissa tartumme monipuolisiin aiheisiin, ja näkökulmamme on etenkin intersektionaalisuus; käsitellessämme mielenterveyttä puhuimme erityisesti rasismin vaikutuksista mielenterveyteen. Vähemmistökokemuksissa on niin paljon yhteistä yhteistä perustaa, niin aktivismiin kuin feminismiinkin.

Vammaiskultissa mikään elämänmakuinen asia ei ole vierasta, vammaisen elämä kun on, kuten sanottua, elämää siinä missä muidenkin. Välillä vitsailemme siitä, miten Vammaiskultin tekeminen tuntuu intensiiviseltä psykoterapialta. Olen ylpeä siitä että olen CP-vammainen, koska ilman vammaa en olisi minä. Se on kuitenkin inhimillinen tila, jossa välillä yhteiskunnan sortavat rakenteet tai kehoni kivut ottavat päähän ja kunnolla.

Vammaiskultin tarkoituksena on pohjimmillaan aiheuttaa keskustelua vammattomien mieliin, vammaisten mieliin ja kaikkien näiden risteymiin. Haluamme ettei vammaisuus ole enää tabu.”

Kuuntele Vammaiskultin kolme ensimmäistä jakso Yle.fi.

Julianna Brandt & Hanna Kivimäki

Julkaise kommentti