Treffit valkoisessa kaupungissa

Treffit valkoisessa kaupungissa

21 tammikuun, 2019

Vierailin Serbian pääkaupungissa Belgradissa ensimmäisen kerran kesällä 2011. Kaupungin nimi on serbiaksi Beograd, joka tarkoittaa valkoista kaupunkia. Nimi juontaa juurensa kaupungin tiettävästi ensimmäisestä nimestä Beligrad, joksi noin 600-luvulla paikan päälle saapuneet slaavilaiset sen nimesivät. Vierailin kaupungissa kuudennen kerran viime lokakuussa.

Tunnen Belgradissa olevani kuin Sinkkuelämää-sarjan Carrie New Yorkissa. Carrie usein kuvaili New Yorkin olevansa elämänsä rakkaus (ennen kuin löysi sen elämänsä ihmisrakkauden) ja piti kaupungin kanssa treffipäiviä. No, niinpä oli minullakin nyt viiden päivän treffit Belgradin kanssa. Ja se toi perhosia vatsaan! Olin varannut reissulle kaksi illallista ja mahdollisuuden käydä oopperassa, muuten kaikki oli avoinna.

Belgradilaiset kävelevät määrätietoisesti. Heistä huokuu tietty arvokkuus ja totisuus. Uskon sulautuvani joukkoon, sillä luonnostaan tuima perusilmeeni ja haluni liikkua ripeästi paikasta toiseen kiireestä ja kiireettömyydestä riippumatta on siellä ominaista kaikille muillekin. Olen kadulla kuin kotonani. Kävelen päivät kaupungilla suunnittelematta liiemmin tekemisiäni. Istun tuntikausia kahviloissa lukemassa, kirjoittamassa ja katselemassa. Haalin mukaani palasia kaupungista ja kielestä, jotta kotona ei iskisi heti niin valtavan kova ikävä takaisin. Ne palaset ovat esimerkiksi lehtiä, kirjoja (kerään Harry Potter sarjaa serbiaksi) ja kortteja. Käyn lähes päivittäin Kalemegdanin linnoituksen puistossa, joka on varmasti Belgradin komeimmalla paikalla ja tarjoaa hienoimmat näkymät. Belgradin uuden ja vanhan kaupungin välissä risteää kaksi jokea, Sava ja Tonava, joiden risteyksessä vanhan kaupungin puolella sijaitsee tämä Kalemegdanin linnoitus. Se on minusta hienoimmillaan iltaisin ja öisin, sillä silmien eteen aukeaa kaupungin valoja joka suunnalta. Turistit käyvät paikassa satavarmasti, mutta siellä viihtyvät myös paikalliset. Puistossa on shakkilautapöytiä, joiden ääressä on aina vanhempi miesporukka pelaamassa shakkia ja kaupunkilaiset istuvat joen suuntaan asetetuilla penkeillä katsellen uuden kaupungin, Novi gradin, suuntaan joen toisella puolella.

Belgradin vilkkain ja varsinkin uudelle vierailijalle varmasti mieluisin kaupunginosa on Stari grad, vanha kaupunki. Yksi Stari gradin tunnetuimmista ravintoloista on “?”, jossa käyn joka reissullani. Olen kuullut neuvon, jonka mukaan Serbiassa kannattaa valita ravintola, jossa on valko-punaruudulliset pöytäliinat. Näistä saa kuulemani mukaan saa hyvää, perinteistä ruokaa. Kysymysmerkissä on tällaiset pöytäliinat.

Ravintola on torstai-iltana rauhallinen ja hämärä. En normaalisti polta juurikaan tupakkaa, mutta Serbiassa ostan aina askin. Tässäkin ravintolassa polttaminen on nimittäin sallittua sisällä. Tupakan sytyttäminen sisällä tuntuu joka kerta yhtä omituiselta, mutta hedonistiselle taiteiljasielulleni houkuttelevalta ajatukselta. Ja kun sen kerran vuodessa pääsee tekemään, tartun tilaisuuteen.

Ravintola näyttää ja tuntuu siltä, että se on ollut ikuisesti ravintola ja pitkien iltojen juhlapaikka, ja niin on tarkoitus olla aina jatkossakin. Vanhempi miestarjoilija huomasi varmasti epävarmoista ensilauseistani lähtien, etten ole kielen suvereeni taitaja. Hän kuitenkin palveli minua serbiaksi ja kun mainitsin olevani muualta, hän alkoi kysellä. Miksi puhun serbiaa, asunko täällä, olenko ensimmäistä kertaa Belgradissa. Aivoni juoksevat maratonia ja iskeytyvät oikosulkuun kahden sanan välein. Akkusatiivi, monikon genetiivi, miten tämä verbi taipuikaan, en muista tätä sanaa serbiaksi, mikä sijamuoto tämän preposition kanssa tulikaan… Takeltelen, kysyn sanoja ja alan hikoilla. Oikeasti hikoilla.

Tarjoilija kuuntelee kärsivällisesti, katsoo lempeästi, korjaa kielioppiani ja esittää vielä muutaman kysymyksen. Keskustelu tarjoilijan kanssa oli yksi matkani kohokohdista. Olin valtavan otettu sekä hänen kärsivällisyydestään että serbian taitojeni kehuista (en välitä olivatko ne totta vai eivät, ne ovat maailman parhaat kehut). Tilaan mitä ikinä hän suositteleekaan pääruuaksi – en syö punaista lihaa, mutta tiedän sen välttämisen olevan tässä ravintolassa luultavasti mahdotonta, joten tänään syön – ja alan rauhoittua paikoilleni. Minulla on mukana luettavaa, mutta jostain syystä katseeni viipyilee huoneen nurkissa, tauluissa ja ikkunoissa pienelle kadulle, jonka varrella ravintola sijaitsee. Kun ne seinät vain osaisivat puhua..

Teen matkoilla mielelläni samoja asioita joita parhaimpina päivinä teen kotonakin. Yksi näistä asioista tällä reissulla oli käynti oopperassa. Belgradissa on kaksi oopperataloa, kansallisooppera ja yksityinen ooppera, joista jälkimäisessä juuri vierailuni aikana lauantai-iltana esitettiin Mozartin Figaron häät. Oopperatalo on nimeltään Madlenianum ja sijaitsee Zemunissa, yhdessä Belgradin vanhimmista ja hienoimmista kaupunginosista, noin 20 minuutin päässä keskustasta. Käytettyäni aivojeni päivän energiavarastoista viimeisetkin rippeet seuratessani oopperan tekstityksiä serbiaksi kyrillisillä aakkosilla (ja luovutettuani noin puolessa välissä, Figaron häiden juoni on lähes mahdoton ymmärtää edes suomeksi) lähdin oopperasta kuitenkin valtavan onnellisena.

Bussimatka takaisin vanhaan kaupunkiin myöhään illalla on ihana. Zemunista tullessa ylitämme sillan, jolta aukeaa näkymä vanhan kaupungin valoihin, edessä nouseviin kerrostaloihin, joenrannan ravintoloihin ja Kalemegdanin linnoitukseen – kaikki valloittavien valojen tuikkeessa. Se näky vie minulta jalat alta takuuvarmasti kerta toisensa jälkeen. Haaveilen McVeganista ja pehmeästä sängystä. Haaveen ensimmäisestä voi Serbiassa toki saman tien unohtaa.

Belgradissa on paljon kontrasteja uuden ja vanhan sekä kauniin ja kärsineen välillä. Eriarvoisuus näkyy kadulla joka päivä ja räikeämpänä, mihin Suomessa on tottunut. Olen kaupungissa onnellisempi kuin missään muualla, mutta samalla entistä tietoisempi rauhan, demokratian ja tasa-arvon merkityksestä ja niiden puuttumisen vaikutuksista. Noin puolet kansasta äänestää, poliittinen kenttä jakautuu ja uutisten mukaan äänenpainot poliittisessa keskustelussa ovat koventuneet rankasti.

Viimeisenä iltana ajelen bussilla hieman ylimääräistä, käyn illallisella toisella puolen kaupunkia sekä tietysti pyörähtämässä Kalemegdanissa, jossa en todella ole ainoa. Erään shakkilautapöydän ääressä on käynnissä sukupolvien taisto: porukka noin 15-20-vuotiaita pelaa jo eläköitynyttä herrasväkeä vastaan. Useampi pariskunta on saapunut varmasti eräälle kaupungin parhaista pussailupaikoista (ymmärrän hyvin). Koitan ikuistaa linnoituksen korkeimmalta kohdalta kaupungin valojen huikaisevaa näkymää, mutta se ei näytä kamerassa miltään. Siksi on tultava taas uudestaan.