Missä menet, Istanbulin sopimus?

Missä menet, Istanbulin sopimus?

”Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sinut 
Ja isken jollain millä sinäkin oot mua hakannut
Mä astun harhaan taivaan tieltä
Jonnekin pimeään, mut viedään sinne
Missä ei ees tarvitse nimeään”

PMMP:n Joku raja -kappale julkaistiin vuonna 2007 osana Amnestyn naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista kampanjaa. Kappale on raadollinen kuvaus myrkyllisestä parisuhteesta ja lähisuhdeväkivallan kierteestä, mutta toisaalta tarvitseeko sitä kaunistella? 

Tällä viikolla on vietetty kansainvälistä rikosuhriviikkoa, mutta aiheeseen liittyvä keskustelu on ollut vähäistä. Kansallisissa rikosuhritutkimuksissa on selvinnyt, että suomalaisista noin prosentti joutuu vuosittain ainakin kymmenesti väkivallan uhriksi. Tässä osuudessa yliedustettuna muihin ihmisryhmiin nähden ovat nuoret naiset. Mistä tämä johtuu? Rikoksentorjuntaneuvoston mukaan erityisesti naisiin kohdistuvat seksuaalirikokset ovat tavallisimmin toistuvia rikoksia, joista lähes puolet kohdistuu samaan uhriin useasti. Sama pätee myös lähisuhdeväkivaltaan, joka korostuu tietyille uhreille ja perheille kasautuvana. Erityisesti sosiaalisesti huono-osaiset kärsivät kaikista vakavimmista väkivallan muodoista.

Lähisuhdeväkivalta, eli parisuhteissa ja perheissä tapahtuva väkivalta, on suomalaisen yhteiskunnan häpeä, jota sietää pysähtyä miettimään. Vuosina 2011-2017 yhteensä 131 suomalaista kuoli lähisuhdeväkivallan seurauksena, joista naisia oli 78 prosenttia. 

Lähisuhdeväkivallan torjumisessa otettiin lainsäädännön tasolla merkittävä edistyksen harppaus, kun Istanbulin sopimus ratifioitiin Suomessa vuonna 2015. Istanbulin sopimus on Euroopan neuvoston yleissopimus, jolla torjutaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja ehkäistään perheväkivaltaa. Tänä vuonna sopimuksen ratifioinnista tulee kuluneeksi viisi vuotta, mutta Suomi on edelleen tilastojen mukaan Euroopan toiseksi turvattomin paikka naisille. 

Suomen ponnistelut naisten turvallisuuden parantamiseksi ovat kantaneet laiskasti hedelmää. Miksi näin?

Syitä on monia. Yksi keskeisimmistä ongelmista lienee varmasti se, että lähisuhdeväkivalta on useimmissa tapauksissa piilorikollisuutta, joka tapahtuu kodin seinien sisällä.  Häpeä, pelko ja syyllisyys estävät usein uhria hakemasta ulkopuolista apua. Jos rikos jää raportoimatta viranomaisille, on viranomaisten mahdotonta siihen puuttua. Siksi avun kynnystä on madallettava kaikin mahdollisin keinoin.

Toinen syy on resurssien puute. Turvakoteja ja matalan kynnyksen tukipalveluja tarvittaisiin kipeästi lisää: vuonna 2019 turvakotien perhepaikkoja oli 202, kun Euroopan neuvoston arvion mukaan paikkoja tarvittaisiin Suomessa ainakin 500. Turvakotipaikkoja on kyllä lisätty, mutta kehitys on edelleen liian hidasta ja monia apu ei tavoita riittävän ajoissa. Turvakotiin hakeutumiseen vaikuttaa erityisesti etäisyys. Jos lähin turvakoti on liian kaukana oman arjen ympyröistä, niin uhri saattaa pitkittää avun piiriin hakeutumista. Päätökseen vaikuttavat esimerkiksi huolet lasten koulunkäynnistä, työssäkäymisestä tai oman lemmikin kohtalosta. Tilastojen mukaan turvakotien asiakasmäärä nousi yli 70 prosentilla vuosina 2015-2019. Nousu ei varsinaisesti tarkoita perheväkivallan määrän äkillistä kasvua, vaan sitä, että entistä useampi löytää apua. Siksi jokainen olemassa oleva turvakoti on ratkaisevan tärkeä. 

Kolmas syy piilee syvällä yhteiskunnan asenteissa. Naisia vähättelevä ja alistava kulttuuri perheiden sisällä juontaa juurensa vanhojen aikojen avioliitto-oppaisiin, joissa vaimoja ohjeistettiin välttämään aviomiestensä ärsyttämistä ja olemaan antamatta syitä, joiden takia mies voisi heitä väkivaltaisesti rangaista. Nämä oppaat edustavat ehtaa keskiaikaa, mutta niiden dogmit ovat edelleen voimissaan monissa perheissä yli sukupolvien jatkuvana perintönä. Sosiaalisessa mediassa esiintyvä misogynia eli naisviha vaikuttaa naisten käyttäytymiseen jo siinä määrin, että monet häirintää kokeneet naiset jättävät omat mielipiteensä ilmaisematta tietyistä aiheista pelon ja uhkailun takia. Siksi naisiin kohdistuvan väkivallan muodot, niin henkiset kuin fyysisetkin, on otettava tosissaan. Väkivalta ei ole koskaan perheen tai parisuhteen sisäinen asia. 

On selvää, että näitä ongelmia ei korjata yhdessä yössä, viikossa tai vuodessakaan, sillä niiden torjuntaan vaaditaan pitkäjänteisyyttä ja sitoutuneisuutta. Lainsäädännöllä on reagoitava järjestelmän puutteisiin ja turvakotien toiminta on turvattava kestävällä ja riittävällä rahoituksella. Vaarallisiin asenteisiin on puututtava yli sukupolvien, mikä vaatii paljon aikaa. 

Toivoa tälle työlle antaa Sanna Marinin hallitus, joka on sitoutunut perustamaan Suomeen naisiin kohdistuvan väkivallan raportoijan tehtävän, jonka avulla Istanbulin sopimuksen täytäntöönpanoa voidaan järjestelmällisemmin seurata ja arvioida. Lisäksi parhaillaan oikeusministeriössä käynnissä oleva seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistus tuo kauan odotetun parannuksen raiskausten ehkäisemiseksi, sekä valmistelussa oleva naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelma luo puitteet yli hallituskausien kestävälle työlle.  

Istanbulin sopimuksen tavoitteisiin pääsyyn on siis vielä pitkä ja kivikkoinen matka, mutta toivoa on.

Sofia Nevalainen on on pragmaatikko, joka uskoo, että maailma pelastetaan pala kerrallaan.

Valokuva: Salla Merikukka, taitto: Hanna Kivimäki.

Julkaise kommentti